Ollessani ehdokkaana eduskuntavaaleissa Helsingin vaalipiirissä vuonna 1999, tapasin tietysti kaikenlaista väkeä kaikenlaisine mielipiteineen. Koska olin silloinkin rkp:n listoilla, sain vastatakseni puolueen pakolais- ja maahanmuuttajamyönteisyydestä. Tuli kaiken maailman rasistista herjaa ja lokaa, mikä tuntui valitettavalta muttei yllättävältä.
Yllättävä oli sen sijaan erään vanhemmanpuoleisen miehen mielipide. Hän sanoi suurinpiirtein näin: ”Karjalaiset evakuoitiin sodan jälkeen. Siksi meidän ei tarvitse ottaa vastaan pakolaisia.”

Minun isoäitini evakuoitiin kaksi kertaa Karjalasta. Talvisodan jälkeen hän sai mukaansa kaksi tytärtä (äitini oli alle vuoden) ja miehensä, jatkosodan jälkeen kolme tytärtä muttei miestään, joka oli kaatunut nuorimman ollessa puolivuotias.
Kun isoäiti viitisenkymmentä vuotta myöhemmin oli mainitsemassa äidilleni vanhimman tätini eläkkeellejäämisestä, hän aikoi käyttää sanaa ”pensionerats” (jäänyt eläkkeelle). Kieli kuitenkin vanhuksella lipsahti, ja hän sanoikin ”evakuerats” (evakuoitiin). Hän huomasi heti erheensä, mutta jo sanan käyttö synnytti sellaisen tunnemyrskyn, ettei isoäiti pystynyt puhumaan moneen minuuttiin.
Minä olen siis pakolaisen poika (ei ”paholaisen”, vaikka on minusta sitäkin nimitystä käytetty). Minusta tämä edellyttää suurempaa - eikä pienempää! - ymmärrystä toisia pakolaisia kohtaan.

Uutisissa on mainittu, että turvapaikanhakijoiden määrä on kasvussa Suomessa. Tämä on valitettavaa, ei siksi että he tulevat tänne, vaan siksi että heillä on tarvetta tulla tänne. Heidän tilanteensa on siis sellainen että heidän on jätettävä kotinsa ja lähdettävä evakkoon. Meillä on yhtä vähän oikeutta käännyttää heitä kuin meillä oli oikeus jättää karjalaiset oman onnensa nojaan sodan jälkeen!

Kiintiöpakolaisista en halua tässä sanoa muuta kuin että Suomen nihkeä pakolaispolitiikka on häpeäpilkku!